Tänään näimme Suomen kelien lähes koko kirjon. Aamulla maa oli kuurassa ja autojen ikkunat jäässä, päivällä aurinko helli kuin parhaana loppukesän päivänä. Ja Casper nautti innoissaan metsälenkistä. Eikä sitä intoa ainakaan vähentänyt uusi koirakaveri - sekarotuinen neitonen, jonka nimi haihtui jo mielestä. Hyvätuulisen leikkituokion jälkeen lenkit jatkuivat eri suuntiin, ja Casper oli kuin uudestisyntynyt. Kaatuneiden puiden ylitykset loikki kuin esteponi ;) . Nauroin Casperille, että sinulla on luonnon agilityrata, kun välillä "sukelteli" risukoidenkin alta. Untuvainen pentuturkki oli risujen, neulasten ja sammalien sotkussa ja tottakai ihan märkä tassuista ja mahan alta. Onneksi turkin kuivuttua, saa helposti harjaamalla ja tiheämällä kammalla turkin taas kuntoon!
Kasvattaja-Jaana soittikin ja muistutteli, etten pitäisi vielä mitään kiirettä Casperin pentukarvan irtoamisen kanssa, odotellaan vaan, että alkaa lähteä itsestään. Harjattava vaan ahkerasti, niin ei pääse tulemaan vanuttuneita takkuja ja onneksi tosiaan Casper ei inhoa harjaamista.
Illemmalla, kun "pakollinen" britti-irlantilaislääkärisarja oli katsottu, suuntasimme toiselle pitemmälle lenkille. Jo lähtiessä huomasin uhkaavan mustan pilven kaupungin päällä. Vaan ajattelin, ettei se meille päin ole tulossa. Kuinkas ollakaan, alkoi satamaan ja pian Casperin selkä oli täynnä kuin merisuolaa - sataa rakeita! Olimme jo litimärkiä ja päätin että oikaisemme yhden metsäpolun kautta kotiin. Onneksi emme jääneet pitämään pahinta tuulenpuskaa ja sadetta suuren kuusen alle, vaan jatkoimme matkaa todeten Casperille ettemme ole sokerista. Kuului yksi ainut räjähdys-paukahdus, kun ukkonen iski melko lähellä. Olimme parahiksi jyrkimmän kallion päällä. No, sitten vielä tuulen puuska ja aurinko pilkisti taas esille...ja taivaanrantaan heijastui lähes kokonainen sateenkaari. Ei vaan enää meitä kumpaakaan innostanut jatkaa yhtään pitempää kierrosta - ei edes sitä mahdollista aarretta sateenkaaren päästä etsimään- sillä minä sekä Casper olimme kuin "uitetut koirat" :)
Illemmalla, kun "pakollinen" britti-irlantilaislääkärisarja oli katsottu, suuntasimme toiselle pitemmälle lenkille. Jo lähtiessä huomasin uhkaavan mustan pilven kaupungin päällä. Vaan ajattelin, ettei se meille päin ole tulossa. Kuinkas ollakaan, alkoi satamaan ja pian Casperin selkä oli täynnä kuin merisuolaa - sataa rakeita! Olimme jo litimärkiä ja päätin että oikaisemme yhden metsäpolun kautta kotiin. Onneksi emme jääneet pitämään pahinta tuulenpuskaa ja sadetta suuren kuusen alle, vaan jatkoimme matkaa todeten Casperille ettemme ole sokerista. Kuului yksi ainut räjähdys-paukahdus, kun ukkonen iski melko lähellä. Olimme parahiksi jyrkimmän kallion päällä. No, sitten vielä tuulen puuska ja aurinko pilkisti taas esille...ja taivaanrantaan heijastui lähes kokonainen sateenkaari. Ei vaan enää meitä kumpaakaan innostanut jatkaa yhtään pitempää kierrosta - ei edes sitä mahdollista aarretta sateenkaaren päästä etsimään- sillä minä sekä Casper olimme kuin "uitetut koirat" :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos asiallisista kommenteistasi!